Vaikka oon toivottavasti vasta alkutaipaleella mun urheilu-uralla, niin oon kentällä onneksi jo ihan eri tyyppi kuin juniorivuosina. Ilman tätä muutosta tuskin pelaisin koripalloa, ainakaan tosissani enää. Ensimmäisessä kirjoituksessa kirjoittelin mun polusta tähän hetkeen saakka, mutta nyt päätin kirjoitella siitä hieman erilaisesta näkökulmasta.
Parin vuoden sisällä mun peli on kehittynyt ihan hirmuisesti, mutta sitäkin suuremman harppauksen oon ottanut henkisellä puolella. Olen toki lisännyt temppukirjaani satunnaisen vasemman käden layupin, mutta se on tuntunut jopa helpommalta kuin henkisen kapasiteetin lisääminen. Tällä hetkellä harjoittelen laadukkaasti ja olen todella keskittynyt oman tekemisen kehittämiseen. Juniorivuosina nuo lauseet eivät ihan hirveän hyvin kuvanneet mun tekemisen laatua; mukavuudenhaluinen, kiukkupussi ja mököttäjä olisivat olleet vähän parempia kuvauksia.
Ajatusmaailmani pyöri hyvin vahvasti 12-18 ikävuosien välillä sen ympärillä, mitä muut ajattelevat pelaamisestani. Tästä ajatusmallista on kestänyt kauan päästä yli. Nykyäänkin huomaan välillä olevani huolissaan muiden mietteistä, mutta tekemiseni ei enää perustu niihin. Esimerkiksi, jos treeneissä menetän pallon omalla kenttäpuoliskolla, niin en enää ole ajatuksissani lyömässä tossuja naulaan välittömästi, kuten ennen oli tapana ajatella. Mulla saattoi mennä joissakin yksittäisissä treeneissä pasmat aivan sekaisin yhdestä epäonnistumisesta enkä pystynyt enää keskittymään yhtään mihinkään. Taustalla siinä oli todella kova vertailu muihin pelaajiin ja suhteettoman kovat odotukset höystettynä kyvyttömyydellä käsitellä epäonnistumisia. Odotukset olivat koko ajan suunnilleen sillä tasolla, että oon niin kova pelaaja, ettei mulle sais tulla epäonnistumisia. Siltikään en noina ikävuosina harjoitellut läheskään niin laadukkaasti ja paljon, kuin mitä mun tavoitteiden saavuttaminen olisi vaatinut. Vaikka olin aamuisin ja iltaisin ohjatuissa harjoituksissa mukana ja olin ikäluokassani ihan taitava pelaaja, kehitykseni oli kuitenkin aika rajallista, etenkin henkisellä puolella.
Mikä mies sitten juniorivuosina oikein olin? Nyt ajateltuna tuntuu siltä, että mun henkinen kehitys koriskentällä olisi pysähtynyt johonkin 11-12 -ikävuoden tienoille höystettynä uhmaiällä (tuntuu, että mulla on ollut ikuinen uhmavaihe päällä). Uskon, että epäonnistumisen pelko, kateus ja laiskuus olivat mun kolme suurinta kehityksen hidastajaa.
Epäonnistumiset olivat mulle jotenkin aivan suhteettoman kova paikka. Mulle tuli niistä jopa häpeävä olo, joka johti mulla lähes aina mököttämiseen. Mököttäminen varmasti johtui siitä, että en halunnut käydä epäonnistumista läpi, koska olisin luultavasti joutunut uudelleen häpeän tunteen valtaan. Todennäköisesti omaa pahaa oloani helpottaakseni, saatoin jopa toivoa hieman muiden epäonnistuvan ja sitten olla siitä vahingoniloinen. Monesti löysin omaan epäonnistumiseen vielä jonkun muun syyllisen, oli se sitten joukkuekaveri, valmentaja tai tuomari. Välttelin epäonnistumisen myöntämistä. Multa puuttui vielä ihan kokonaan semmonen ajatus epäonnistumisen tullessa, että tätä asiaa pitäisi treenata enemmän tai, että seuraavalla kerralla se menee paremmin. Pelko epäonnistumisesta rajoitti myös mun mahiksia kokeilla uusia juttuja ja kehittymistä niiden myötä. Jäin vaan vellomaan siihen surkeaan fiilikseen, ettei tästä tuu yhtään mitään, eikä silloin paljoa kehittymistä tapahdu.
Oon aina hengittänyt korista niin vahvasti, että fiilis kentän ulkopuolellakin määräytyi koriksen mukaan. Toisin sanoen mökötystä ja kiukkuilua oli arkielämässä aika paljon. Taustalla siinä ainakin mulla on se, että mun on ollut, ja on välillä vieläkin, vaikea erottaa koripalloilija-Semiä ja kentän ulkopuolista Semiä, jolla on paljon muitakin juttuja elämässä. Elämän ja persoonan eri osa-alueiden päällekkäisyydestä seurasi se, että otin varsinkin pelikentillä epäonnistumisesta seuranneen palautteen hyvin henkilökohtaisesti. Niin henkilökohtaisesti, että epäonnistumisen tullessa olin heittämässä lähes koko ihmisarvoni romukoppaan. Tähän varmasti auttoi 2015 kesällä pidetty tauko koripallosta, kun ainakaan hetkeen ei voinut määritellä itseään vain koripallon kautta. Myös 2016-2017 asepalveluksen aikana pelaamani kausi auttoi opettelemaan asioiden suhteuttamista, kun olosuhteiden pakosta en pystynyt tarjoamaan täyttä panosta pelaamiseen. Muutenkin etenkin viimeisen reilun vuoden aikana olen saanut työstettyä ajatusta realistisista tavoitteista sekä käsittelemään epäonnistumisen tuomia tunteita yhä paremmin.
Aikaisemmin tavoitteet etenkin peleissä keskittyivät täysin omiin tilastoihin, pääasiassa pisteisiin ja syöttöihin, sekä tietyllä sarjatasolla pelaamiseen tulevaisuudessa. Varsinkin tilastojen jatkuvasta seuraamisesta tuli erittäin suuri ongelma, joka häiritsi keskittymistä oikeisiin asioihin. Teinkin syksyllä 2017 päätöksen, että en enään kauden aikana seuraa omia tilastojani. Siitä oli aivan suunnattoman iso apu. Se helpotti pääsemään irti kovasta vertailusta muihin pelaajiin, sekä auttoi vähentämään itseni määrittelyä joidenkin tilastojen pohjalta. Minkälaisia tavoitteita sitten otin niiden tilalle? Ensimmäiseksi ja mielestäni tärkeimmäksi tavoitteekseni otin sen, että pidän oheisharjoittelusta ja kehonhuollosta mahdollisimman hyvää huolta, jotta välttäisin loukkaantumiset. Parketille asetin kaksi oleellista tavoitetta. 1. Nauttia pelaamisesta 2. Tehdä kentällä mahdollisimman paljon oikeita valintoja. Koripallo on kuitenkin mielettömän hauska laji, enkä enään halua kuulua surullisten mököttäjien harmaaseen joukkoon. Täysin fiilispohjalta kehitystä en kuitenkaan seuraa. Kun fysiikkaharjoittelu perustuu nyt pitkäjänteiseen ja jatkuvaan progressioon, näkee siinä tulosten muodossa loistavasti fyysisen puolen kehityskaaren. Näiden lisäksi haluaisin täällä Oulussa innostaa ihmisiä koripallon pariin. Katsotaan tulevaisuudessa, miten siinä olen onnistunut.
Olen kuitenkin edelleen kilpailun- ja voitonhaluinen, joten tunteet aaltoilevat toki vieläkin. Nykyään olemus pysyy inhimillisiä poikkeuksia lukuunottamatta kuitenkin keskittyneenä. Koripallo on siitä(kin) hieno laji, että jos epäonnistuu yhdessä tilanteessa, voi uusi uusi mahdollisuus tulla jo muutamien sekuntien kuluttua. Juniorivuosina sen ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen saattoi nähdä mun olemuksesta, kuinka lähdin vaeltamaan varjojen maailmaan, ja menetin epäonnistuminen jälkeiset mahdollisuudet. Tämän asian sisäistäminen tunnetasolla, ja ajatusmallin muokkaaminen sen mukaan, on helpottanut oloa paljon.
Jälkeenpäin ajateltuna, millaista tukea olisin kaivannut silloin juniorivuosina, jotta energiaa ei olisi kulunut niin paljon henkisen puolen kanssa kamppailuun? Vaikka meillä oli hyviä valmentajia jo nuorena, huomaan nyt, että olisin kaivannut koripallovalmennuksen lisäksi jotain muutakin valmennusta. Olisin kaivannut enemmän opastusta tunteiden hallinnassa, eli henkistä valmennusta. Mulla ei itsellä ollut silloin tietenkään mitään käsitystä tunteiden hallinnasta, joten olisin kaivannut enemmän apua. En kyllä kertaakaan vapaaehtoisesti itsekään halunnut työstää tunteita, vaan nimenomaan pakenin helpoimpaan ratkaisuun, eli mököttämiseen. Se vei kovasti henkisiä voimavaroja, ja lopulta ajatusmaailmaa on täytynyt muuttaa “pakon alla” jo yleisen henkisen hyvinvoinnin takia. Olen toki melkoinen jääräpää, joten en osaa sanoa olisiko nuorempana saatu henkinen valmennuskaan välttämättä riittänyt; olinhan mielestäni aina itse kuitenkin oikeassa.
Onneksi olen löytänyt tarpeeksi ajoissa työkaluja epäonnistumisten käsittelyyn, jotta kehityksen kurssi on ollut vielä käännettävissä. Aikaisemmista koripallon pelaamisen liittyvistä ylimääräisistä paineista olen osannut näiden työkalujen avulla luopua. Koripallo ei määrittele minua, vaan käytän sitä työkaluna itseni ilmaisemiseen. Tällöin myös itse pelaaminen on paljon helpompaa sekä mukavampaa. Olen myöntänyt itselleni luvan lopettaa kilpaurheilun, jos se ei enään tunnu hyvältä. Se on auttanut ajatuksena siihen, että pelaan kuitenkin koripalloa itseni takia. Jos olisin saanut aikaisemmin vahvempaa tukea, en välttämättä olisi kulkenut tämän saman polun läpi, ja olisi myöskään sama tyyppi nykyisillä ominaisuuksillani. Who knows.
Parin vuoden sisällä mun peli on kehittynyt ihan hirmuisesti, mutta sitäkin suuremman harppauksen oon ottanut henkisellä puolella. Olen toki lisännyt temppukirjaani satunnaisen vasemman käden layupin, mutta se on tuntunut jopa helpommalta kuin henkisen kapasiteetin lisääminen. Tällä hetkellä harjoittelen laadukkaasti ja olen todella keskittynyt oman tekemisen kehittämiseen. Juniorivuosina nuo lauseet eivät ihan hirveän hyvin kuvanneet mun tekemisen laatua; mukavuudenhaluinen, kiukkupussi ja mököttäjä olisivat olleet vähän parempia kuvauksia.
 |
| 13v nuori johtaja |
 |
| 11v Semi |
Ajatusmaailmani pyöri hyvin vahvasti 12-18 ikävuosien välillä sen ympärillä, mitä muut ajattelevat pelaamisestani. Tästä ajatusmallista on kestänyt kauan päästä yli. Nykyäänkin huomaan välillä olevani huolissaan muiden mietteistä, mutta tekemiseni ei enää perustu niihin. Esimerkiksi, jos treeneissä menetän pallon omalla kenttäpuoliskolla, niin en enää ole ajatuksissani lyömässä tossuja naulaan välittömästi, kuten ennen oli tapana ajatella. Mulla saattoi mennä joissakin yksittäisissä treeneissä pasmat aivan sekaisin yhdestä epäonnistumisesta enkä pystynyt enää keskittymään yhtään mihinkään. Taustalla siinä oli todella kova vertailu muihin pelaajiin ja suhteettoman kovat odotukset höystettynä kyvyttömyydellä käsitellä epäonnistumisia. Odotukset olivat koko ajan suunnilleen sillä tasolla, että oon niin kova pelaaja, ettei mulle sais tulla epäonnistumisia. Siltikään en noina ikävuosina harjoitellut läheskään niin laadukkaasti ja paljon, kuin mitä mun tavoitteiden saavuttaminen olisi vaatinut. Vaikka olin aamuisin ja iltaisin ohjatuissa harjoituksissa mukana ja olin ikäluokassani ihan taitava pelaaja, kehitykseni oli kuitenkin aika rajallista, etenkin henkisellä puolella.
Mikä mies sitten juniorivuosina oikein olin? Nyt ajateltuna tuntuu siltä, että mun henkinen kehitys koriskentällä olisi pysähtynyt johonkin 11-12 -ikävuoden tienoille höystettynä uhmaiällä (tuntuu, että mulla on ollut ikuinen uhmavaihe päällä). Uskon, että epäonnistumisen pelko, kateus ja laiskuus olivat mun kolme suurinta kehityksen hidastajaa.
 |
| Keväällä 2016 hävityn A-poikien SM-sarjan finaalisarjan päätyttyä 0-2 tappioon |
 |
| Samalla kaudella HoNsU:n miesten joukkueen kuvauksista |
Epäonnistumiset olivat mulle jotenkin aivan suhteettoman kova paikka. Mulle tuli niistä jopa häpeävä olo, joka johti mulla lähes aina mököttämiseen. Mököttäminen varmasti johtui siitä, että en halunnut käydä epäonnistumista läpi, koska olisin luultavasti joutunut uudelleen häpeän tunteen valtaan. Todennäköisesti omaa pahaa oloani helpottaakseni, saatoin jopa toivoa hieman muiden epäonnistuvan ja sitten olla siitä vahingoniloinen. Monesti löysin omaan epäonnistumiseen vielä jonkun muun syyllisen, oli se sitten joukkuekaveri, valmentaja tai tuomari. Välttelin epäonnistumisen myöntämistä. Multa puuttui vielä ihan kokonaan semmonen ajatus epäonnistumisen tullessa, että tätä asiaa pitäisi treenata enemmän tai, että seuraavalla kerralla se menee paremmin. Pelko epäonnistumisesta rajoitti myös mun mahiksia kokeilla uusia juttuja ja kehittymistä niiden myötä. Jäin vaan vellomaan siihen surkeaan fiilikseen, ettei tästä tuu yhtään mitään, eikä silloin paljoa kehittymistä tapahdu.
Oon aina hengittänyt korista niin vahvasti, että fiilis kentän ulkopuolellakin määräytyi koriksen mukaan. Toisin sanoen mökötystä ja kiukkuilua oli arkielämässä aika paljon. Taustalla siinä ainakin mulla on se, että mun on ollut, ja on välillä vieläkin, vaikea erottaa koripalloilija-Semiä ja kentän ulkopuolista Semiä, jolla on paljon muitakin juttuja elämässä. Elämän ja persoonan eri osa-alueiden päällekkäisyydestä seurasi se, että otin varsinkin pelikentillä epäonnistumisesta seuranneen palautteen hyvin henkilökohtaisesti. Niin henkilökohtaisesti, että epäonnistumisen tullessa olin heittämässä lähes koko ihmisarvoni romukoppaan. Tähän varmasti auttoi 2015 kesällä pidetty tauko koripallosta, kun ainakaan hetkeen ei voinut määritellä itseään vain koripallon kautta. Myös 2016-2017 asepalveluksen aikana pelaamani kausi auttoi opettelemaan asioiden suhteuttamista, kun olosuhteiden pakosta en pystynyt tarjoamaan täyttä panosta pelaamiseen. Muutenkin etenkin viimeisen reilun vuoden aikana olen saanut työstettyä ajatusta realistisista tavoitteista sekä käsittelemään epäonnistumisen tuomia tunteita yhä paremmin.
 |
| Papan kanssa mökillä 2014 |
Aikaisemmin tavoitteet etenkin peleissä keskittyivät täysin omiin tilastoihin, pääasiassa pisteisiin ja syöttöihin, sekä tietyllä sarjatasolla pelaamiseen tulevaisuudessa. Varsinkin tilastojen jatkuvasta seuraamisesta tuli erittäin suuri ongelma, joka häiritsi keskittymistä oikeisiin asioihin. Teinkin syksyllä 2017 päätöksen, että en enään kauden aikana seuraa omia tilastojani. Siitä oli aivan suunnattoman iso apu. Se helpotti pääsemään irti kovasta vertailusta muihin pelaajiin, sekä auttoi vähentämään itseni määrittelyä joidenkin tilastojen pohjalta. Minkälaisia tavoitteita sitten otin niiden tilalle? Ensimmäiseksi ja mielestäni tärkeimmäksi tavoitteekseni otin sen, että pidän oheisharjoittelusta ja kehonhuollosta mahdollisimman hyvää huolta, jotta välttäisin loukkaantumiset. Parketille asetin kaksi oleellista tavoitetta. 1. Nauttia pelaamisesta 2. Tehdä kentällä mahdollisimman paljon oikeita valintoja. Koripallo on kuitenkin mielettömän hauska laji, enkä enään halua kuulua surullisten mököttäjien harmaaseen joukkoon. Täysin fiilispohjalta kehitystä en kuitenkaan seuraa. Kun fysiikkaharjoittelu perustuu nyt pitkäjänteiseen ja jatkuvaan progressioon, näkee siinä tulosten muodossa loistavasti fyysisen puolen kehityskaaren. Näiden lisäksi haluaisin täällä Oulussa innostaa ihmisiä koripallon pariin. Katsotaan tulevaisuudessa, miten siinä olen onnistunut.
Olen kuitenkin edelleen kilpailun- ja voitonhaluinen, joten tunteet aaltoilevat toki vieläkin. Nykyään olemus pysyy inhimillisiä poikkeuksia lukuunottamatta kuitenkin keskittyneenä. Koripallo on siitä(kin) hieno laji, että jos epäonnistuu yhdessä tilanteessa, voi uusi uusi mahdollisuus tulla jo muutamien sekuntien kuluttua. Juniorivuosina sen ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen saattoi nähdä mun olemuksesta, kuinka lähdin vaeltamaan varjojen maailmaan, ja menetin epäonnistuminen jälkeiset mahdollisuudet. Tämän asian sisäistäminen tunnetasolla, ja ajatusmallin muokkaaminen sen mukaan, on helpottanut oloa paljon.
 |
| Ainon kanssa Pariisissa interraililla kesäkuussa 2018 |
Jälkeenpäin ajateltuna, millaista tukea olisin kaivannut silloin juniorivuosina, jotta energiaa ei olisi kulunut niin paljon henkisen puolen kanssa kamppailuun? Vaikka meillä oli hyviä valmentajia jo nuorena, huomaan nyt, että olisin kaivannut koripallovalmennuksen lisäksi jotain muutakin valmennusta. Olisin kaivannut enemmän opastusta tunteiden hallinnassa, eli henkistä valmennusta. Mulla ei itsellä ollut silloin tietenkään mitään käsitystä tunteiden hallinnasta, joten olisin kaivannut enemmän apua. En kyllä kertaakaan vapaaehtoisesti itsekään halunnut työstää tunteita, vaan nimenomaan pakenin helpoimpaan ratkaisuun, eli mököttämiseen. Se vei kovasti henkisiä voimavaroja, ja lopulta ajatusmaailmaa on täytynyt muuttaa “pakon alla” jo yleisen henkisen hyvinvoinnin takia. Olen toki melkoinen jääräpää, joten en osaa sanoa olisiko nuorempana saatu henkinen valmennuskaan välttämättä riittänyt; olinhan mielestäni aina itse kuitenkin oikeassa.
Onneksi olen löytänyt tarpeeksi ajoissa työkaluja epäonnistumisten käsittelyyn, jotta kehityksen kurssi on ollut vielä käännettävissä. Aikaisemmista koripallon pelaamisen liittyvistä ylimääräisistä paineista olen osannut näiden työkalujen avulla luopua. Koripallo ei määrittele minua, vaan käytän sitä työkaluna itseni ilmaisemiseen. Tällöin myös itse pelaaminen on paljon helpompaa sekä mukavampaa. Olen myöntänyt itselleni luvan lopettaa kilpaurheilun, jos se ei enään tunnu hyvältä. Se on auttanut ajatuksena siihen, että pelaan kuitenkin koripalloa itseni takia. Jos olisin saanut aikaisemmin vahvempaa tukea, en välttämättä olisi kulkenut tämän saman polun läpi, ja olisi myöskään sama tyyppi nykyisillä ominaisuuksillani. Who knows.
 |
| Kausi 17-18, ensimmäinen Ynnin paidassa |
Mahtavaa pohdintaa Semi! Tsemppiä kentälle, kentän ulkopuolelle & näppiksen ääreen!
VastaaPoista