Miten musta tuli koripallon pelaaja?

Itseni kehittäminen urheilijana on tällä hetkellä suurin intohimoni. Se koskee niin koripalloa, oheisharjoittelua kuin treenaamisen ulkopuolisiakin juttuja. Oon vasta viimeisen reilun vuoden aikana saanut käsityksen siitä, että kuinka paljon ja millä tavalla mun pitää treenata, jotta saisin mahdollisimman paljon irti mun potentiaalista koripalloilijana. Voisin ihan yhtä hyvin olla yhtä intohimoinen jalkapallon pelaaja, niin miksi just koripallo valikoitui mun lajiksi ja miten oon sitä päätynyt pelaamaan tälle tasolle?

Tähän pisteeseen ollaan päädytty aika monien mutkien kautta. Aloitin aika nuorena jo kokeilemaan monia erilaisia lajeja ja korikseen päädyin mukaan, kun iskä oli aina valmentanut jotain joukkuetta, niin eiköhän tätä lajia pitänyt itekkin sitten kokeilla. Vuosien varrella lajikirjoksi muodostui koripallo, jalkapallo, jääkiekko, yleisurheilu, nassikkapaini ja amerikkalainen jalkapallo. Koripallon ohessa pisimpään pelasin jalkapalloa ja jääkiekkoa, ne taisin lopettaa suunnilleen 12-vuotiaana. Musta olisi varmasti voinut tulla vähintäänkin yhtä hyvä toisessakin lajissa, jos olisin päättänyt panostaa siihen koripallon sijaan. Muiden lajien harrastaminen on kuitenkin varmasti edistänyt myös mun osaamista koripallossa. Toki pelattiin A-juniori ikäisenä korisporukalla futista kivenkovassa Sporttiliigassa, eli huipulla on käyty myös muussa lajissa.

Ensimmäiset futispelit, välillä hymyilytti

Korista halusin jatkaa ainoana lajina todennäköisesti sen takia, että meillä oli jo C-junioreissa HoNsU:ssa ollut sama porukka kasassa monta vuotta ja siellä oli paljon hyviä kavereita joiden kanssa oli kiva pelata ja me pärjättiin tosi hyvin. Päästiin minipojissä, eli 11-12-vuotiaina kovaan Scania cupiin pelaamaan Ruotsiin, josta kotiin tuotiin hopeaa. Oltiin myös aluesarjassa lähes aina mitalipeleissä pelaamassa ja pärjättiin turnauksissa Etelä-Suomenkin joukkueita vastaan. Siinä vaiheessa kun lopetin muut lajit, olin tottakai hyvin varma siitä, että mustakin tulee NBA-pelaaja tai ainakin pääsen johonkin päin Eurooppaa, koska olin tietenkin omasta mielestä erittäin kova pelimies. Olin mä ihan hyvä heittämään ja kuljettamaan oikealla kädellä, mutta en kyllä treenannut yhtään niin kovasti kuin luulin silloin tekeväni. Vaikka kävin tottakai ulkona heittelemässä ja lähes aina olin treeneissäkin paikalla, tein lähinnä vain kaiken pakollisen enkä kovin paljoa ekstraa. Silti mulla oli hirveän kovat odotukset itsestäni koriskentällä ja olinkin melkonen kiukkupussi kun tuli epäonnistumisia tai en saavuttanut mun kohtuuttomia odotuksia. Siihen lisättynä vielä aivan armoton vertailu muihin pelaajiin sai aikaan sen, että keskittyminen oli treeneissä tai peleissä monesti jossain ihan muualla kun oman tekemisen kehittämisessä. C- ja B-junioreissa tuli aika monet itkut silmään ihan kesken pelienkin, kun epäonnistumiset ottivat niin koville, eikä ollut työkaluja käsitellä niitä. Mököttäminen oli ihan meikän bravuuri, tekeminen oli omasta mielestä niin huonoa, ettei siitä kannattanut edes puhua.

C-pojissa vuonna 2011

Suhteettoman kovia odotuksia kuvaa se, että vuonna 2013 B-junioreissa voitettiin HoNsU:lla SM-pronssia ja pelasin vielä aika hyvän kauden henkilökohtaisesti, mutta mitali ei vuosiin edes tuntunut miltään. Olin myös pettynyt, kun en saanut mitään henkilökohtaista palkintoa, vaikka olin mielestäni sellaisen ansainnut. Palkinnot menivät kuitenkin ihan oikeaan osoitteeseen ja näitä asioita pyöritellessä tuntuu ihan hullulta, että millä perustein mä niitä palkintoja oikein olisin ansainnut. Olin kuitenkin niin kova vertailemaan, että kun en päässyt nuorten maajoukkueisiin enkä saanut riittävästi henkilökohtaisia palkintoja, rupesi koko laji tuntumaan ihan tyhmältä. Halusin aina näyttää muiden ihmisten silmissä hyvältä pelaajalta ja olla parempi kuin vertailukohteeni, kun olisi vain pitänyt keskittyä oman pelaamisen kehittämiseen. Pääsin kuitenkin B-junioreissa jo miesten joukkueen treeniryhmään ja pelaan muutamia pelejäkin, mikä oli kova juttu, vaikka en sitä silloin tajunnut. Ne eivät tuntuneet minkäänlaisilta saavutuksilta, vaan enemmänkin oletuksilta. Muutaman kauden jälkeen A-junioreissa ajoinkin itseni semmoiseen tilanteeseen, että olin omasta mielestä varma, että nyt loppu mun korispelit.

Edellisellä kaudella oltiin voitettu A-poikien 1-divisioona aika ylivoimaisesti ja pelasin taas hyvän kauden, vaikka treenaaminen ei ollut vielä edes A-junioreissa sellaista, mitä sen olisi pitänyt olla silloisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Seuraavalle kaudelle, mun viimeiselle A-juniori kaudelle, meillä olisi taas ollut hyvä joukkue ja mahdollisuus päästä A-nuorten SM-sarjaan. Mä kuuluisin joukkueen johtaviin pelaajiin. Korista ei kuitenkaan kiinnostanut enää treenata: “kun ei musta tuu edes Euroliiga-tasoista pelaajaa, niin mitä järkeä treenata?” Kesä 2015 menikin lähinnä moottoripyöriä korjaillessa ja mökkeillessä. Kesän loppuessa ja lukion taas jatkuessa alkoi treenaaminen kuitenkin taas tuntemattomasta syystä kiinnostaa. Oon kuitenkin melkein koko ikäni heitellyt ja kikkaillut nahkakuulalla, niin kai sitä ikävä tuli. Kyllä siinä iskäkin tais muutaman viisaan sanan sanoa, että kyllä se vielä kannattaa. Ja kannattihan se.

Olin pitkään pelannut ilman todellista ajatusta siitä, että miksi oikeastaan pelaan koripalloa. Sen miettiminen toi vihdoin myös realistisia ajatuksia siitä, mitä mun kannattaisi tavoitella koripallon suhteen. Tavoitteiksi rupesi tulemaan muitakin asioita kuin vain pisteiden tekeminen peleissä ja henkilökohtaisten palkintojen saaminen. Asetin tavoitteeksi esimerkiksi sen, etten menetä palloa enään omalla kenttäpuoliskolla pallon ylöstuonnissa. Rupesin tietenkin tekemään myös enemmän töitä sen eteen.

Viimeinen A-juniori kausikin osoittautui menestykseksi siitä huolimatta, että menetimme SM-sarjaan päästyämme parhaan pelaajamme koko loppukaudeksi. Sarja päättyi keväällä 2016 hävittyämme finaaleissa ToPo:lle voitoin 2-0. SM-hopea oli kuitenkin ennen kautta altavastaajaksi arvioidulla joukkueella aivan huikea suoritus. Tämän kauden aikana sain hieman kiinni myös oman tekemisen arvioinnista kehittymisen näkökulmasta, enkä vain surkutellut epäonnistumisia. En vieläkään treenannut niin laadukkaasti tai monipuolisesti kuin tällä hetkellä, mutta suunta oli jo parempaan päin.

Pitkälle ollaan siis siitäkin tultu kahden vuoden aikana. Oon tajunnut, että saan itsestäni paljon enemmän irti kun koitan keskittyä vain omaan kehittymiseen, enkä siihen miten joku muu menestyy omalla urallaan tai mitä joku muu ajattelee mun pelaamisesta. Vuoden aikana oon nauttinut kilpailusta itsessään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. On mahtavaa olla nyt täällä Oulussa. Oon tavannut korvaamattomia henkilöitä, jotka auttavat vapaa-ajallaan mua kehittymään urheilijana ja saavuttamaan mun tavoitteita. Takana on paras kesän tähän mennessä monin tavoin. Se aihe vaatii kyllä kuitenkin jo oman tarinansa.

Urheilu on aina ollut mukana mun elämässä